Moi kaikki! Mun nimi on Emma. Olen 10 kuukautta vanha leonbergin pentu. Monet ihmiset eivät tahdo uskoa ikääni, koska olen kuulemma kooltani niin valtava. Äiskä käytti mua ennen joulua vaa'assa ja se vaaka näytti 54 kiloa. Säkäkorkeuteni on jotain 75 ja 80 senttimetrin väliltä, tarkkaa mittaa minusta ei ole saatu. Olen kuulemma tyttöleonbergiksi iso, mutta mun on ainakin ihan hyvä näin. Ja äiskä aina lohduttaa, että kyllä jossain on isompiakin koiria kuin minä. Kai sitä täytyy uskoa. Toistaiseksi olen tavannut vain yhden kokoiseni koiran ja sekin oli mun sisko. Kaikki muut tähän mennessä tapaamani koirat ovat olleet mua enemmän tai vähemmän pienempiä.
Asun tässä sinisessä talossa äiskän ja iskän kanssa. Ne on mun omistajat ja ihan kivat sellaiset. Ne jaksaa käyttää mua ahkerasti lenkillä. Päivän aikana käydään kolme kertaa lenkillä, kahdella lyhyellä ja yhdellä pitkällä. Mä viihdyn muutenkin paljon ulkona. Mulla on hieno, koko takapihan kokoinen aitaus. Siellä mä mielelläni kuuntelen ja katselen mitä ympärillä tapahtuu. Joskus mussuttelen siellä hyviä herkkuluita, joita äiskä ja iskä mulle antaa. Jos mitään erikoista ei tapahdu, niin tykkään katsella tielle ja vahtia naapurustoa. Mä tiedän, että sitä tietä pitkin kulkee paljon autoja, tuttuja ja välillä tuntemattomia. Jos siellä kulkee ihmisiä ja toisia koiria, niin sitten mä vähän innostun ja menen siihen aidalle pomppimaan. Musta olisi niin hirrrrrveän kiva tutustua kaikkiin maailman ihmisiin ja koiriin. Äiskä vaan naureskelee, että mä olen maailman huonoin vahtikoira, koska en kuulemma osaa haukkua. Pidän ties minkälaista vinkunaa, vikinää, urinaa, murinaa ja ulinaa, mutta ne koirille tyypilliset hau hau- ja vuh vuh -äänet kuulemma puuttuvat vallan. Mutta enköhän mä nekin äänet joku päivä opi. Mä rakastan palloleikkejä, ja iskä ja äiskä välillä pallotteleekin mun kanssa siellä aitauksessa.
Siitä on jo aika kauan kun tulin tänne asumaan. Mä olin tosi pieni, tai ainakin musta tuntui siltä. Sitten mä yht'äkkiä kasvoin tällaiseksi isoksi tytöksi, jonka ei tarvitse enää kurottaa ruokapöydälle, vaan saan pihistettyä vartioimatta jätetyt herkut ilman mitään ongelmia. Mä olen aina tykännyt seurata, kun omistajat laittaa ruokaa. Silloin pienenä mä yletyin vain polven korkeudelle, nyt mä saankin kuononi työtasolle asti. Kerran äiskä kokkasi jotain oikein hyvän tuoksuista ruokaa ja mä hölmö menin hellalle haisteleen, niin poltin leukakarvani! Otin opikseni enkä enää tunge hellalle. Tässä kuvassa mä olen jotain 3 kuukautta ja katselen, kun iskä kokkaa.
Kesä oli ihan hassua aikaa. Täällä tapahtui silloin niin paljon kaikkea. Aluksi mulla ei edes ollut mitään aitausta, vaan juoksentelin vapaana pitkin pihaa. Äiskä juoksi aina varmuuden vuoksi perässä hihnan kanssa, jos olisinkin juossut pois omasta pihasta. Meidän piha oli silloinkin ihan kiva, tosin sellaisia pehmeitä ruohokohtia olisi saanut olla muuallakin kuin ojassa, aivan tien vieressä. Sitten yhtenä päivänä pihaan tuli sellainen iso ja kovaääninen juttu, jota ihmiset kutsuivat "kaivinkoneeksi". Se levitti meidän talon ympärille multaa. Sitten äiskä aloitti "kylvämään nurmikkoa" ja mä tietysti autoin äiskää parhaan kykyni mukaan... Makoilemalla varjossa, heh! Nurmikon kylväminen muuttui hauskaksi siinä kohtaa, kun äiskä alkoi vesiletkulla kastella maata. Mä rakastan vettä niin paljon, että olin koko ajan siellä vesisuihkun alla. Se ei ollut hyvä juttu, koska sen seurauksena mulle iski molempien korvieni alle jotain, mitä eläinlääkäri kutsui hot spotiksi. Olin reipas tyttö ja söin lääkärin määräämät lääkkeet ja loppukesä menikin ilman mitään vaivoja.
Parasta kesässä oli se, kun pappa kävi täällä meillä usein hommissa. Pappa on ihanin ihminen maan päällä! Jostain syystä mun vaan täytyy asua täällä äiskän ja iskän kanssa, vaikka mieluiten mä asuisin aina papan luona. Pappa kävi mummun kanssa auttamassa talon maalaamisessa. Se oli tosi rankka urakka; niin rankka, että mä vaan nukuin maalaustelineiden alla varjossa. Mutta talosta tuli hieno, vaikka en joka sekunti jaksanutkaan vahtia, että mitä ne ihmiset tekee. Kattokaa kuinka pieni mä olin vielä silloin!
Toinen iso homma olikin se nurmikko, minkä äiskä hoiti urheasti. Sitten oli paljon pienempiä hommia, kuten mun aitaus ja pihavaja. Pihavajaa kasattaessa mä olin ihan ADHD-tuulella, juoksin ja säntäilin sinne ja tänne niin kovaa, että eksyin välillä naapurinkin puolelle. Äiskän piti laittaa mut hihnaan, jotta ne pystyis keskittymään vajan rakentamiseen, eivätkä minuun. Sain onneksi kivan tikun kaluttavaksi, joten ei se hihna niin paha rangaistus ollutkaan! Sitten pappa otti mut mukaansa mummolaan hoitoon, jotta äiskä ja iskä sai tehtyä sen vajan valmiiksi.
Tää on ihan kiva talo ja pihastakin tuli ihan mukava, kun nurmikko kasvoi. Yksi iso mysteeri tässä kuitenkin on, jota mä en ole vielä selvittänyt: mikä ihme on "yläkerta"? Äiskä aina nalkuttaa iskälle jotain yläkerrasta, että iskän pitäisi tehdä siellä jotain tai soittaa jollekin, että tulee tekemään sinne jotain. Äiskä nalkuttaa mullekin aina välillä, mutta iskälle se nalkuttaa onneksi enemmän. Mä kun olen niin kiltti tyttö, että mulle tarvii harvoin nalkuttaa... ;) Se "yläkerta" taitaa liittyä jotenkin tuohon hassuun oveen, joka meillä on olohuoneen katossa. Kesällä iskä ja pappa avasi sen oven ja kolistelivat siellä jotain. Pappa kantoi siitä ovesta jotain levyjä ylös ja mä olin ihan ihmeissäni. Nyt mua on alkanut vähän pelottaa aina kun se katto-ovi avataan ja ihmiset häviää sinne ylös. Mä kun en pääse perässä vahtimaan ja vartioimaan niitä! Iskäkin joskus kiipeää sinne ja sitten mä hätäännyn. Mä juoksen pitkin taloa ja komennan iskää pois sieltä. Kerran iski papan puolesta niin kova hätä, että yritin kiivetä ylös sen perässä. Äiskälle tuli kiire hakea mut alas rappusilta, etten vain satuttaisi itseäni. Onneksi kaikki sinne ylös kiivenneet ihmiset ovat kuitenkin tulleet ehjinä pois sieltä, ja se tekee mut aina tosi iloiseksi!
Mä voin joskus taas kirjoitella teille lisää kuulumisia, jos äiskä vaan antaa mulle luvan. Oikein mukavaa kevättä kaikille lukijoille! Muistakaa ulkoilla ja lenkkeillä paljon, se tekee hyvää!
-Emma-
